Yhdelle se on ihmiset. Toiselle se on tunne. Jollekin se on sisustuskohde, tila jatkuvassa muutoksessa. On niitäkin, jotka muokkaavat sillä omaa yksityistä tai julkista kuvaansa.
Joihinkin paikkoihin - kaupunkeihin, asuntoihin ja asuinalueisiin - sitä luo välittömästi kiintymyssuhteen. Toisaalla ei asunto tunnu kodilta, vaikka asuisi siellä kuinka pitkään. Sydämessä sen tuntee, luissa ja ytimissä. Sitä on kotona, tai sitten ei.
Asuin 2000-luvun alkupuolella vuoden Roomassa. Lentäessäni sinne välilaskulla Lontoosta vieressäni istui roomalainen tyttö, joka oli palaamassa opintomatkalta Irlannista. En koskaan unohda sitä onnea, joka tytöstä huokui hänen julistaessaan, kuinka onnellinen oli palatessaan kotiin, maailman ihanimpaan kaupunkiin.
 |
| Rooman Trasteveren alueen pikkukujilla voi aistia kaupungin historiaa. |
Olen asunut elämäni aikana lukuisissa eri osoitteissa, useassa eri kaupungissa ja monessakin maassa. Palan itsestäni olen jättänyt niistä jokaiseen. Ehkä suurin pala minusta jäi juurikin Roomaan, jonne olen kehittänyt kroonisen ikävän. Rooman vuoteni jälkeen jaan varauksetta roomalaisen tytön lämmön ja rakkauden ikuista kaupunkia kohtaan. Nautin ihmisvilinästä, historian kerroksellisuudesta ja siitä lämpimästä tunnelmasta, joka minut saa siellä valtaansa. Siellä on aina kotona.
Yksi suurimpia kysymysmerkkejä minulle talohankkeessamme on, muodostuuko Kalasatamasta ja siellä sijaitsevasta nelikerroksisesta townhouse-rakennelmasta meille ihan oikea koti. Miltä tuntuu asua uudella asuinalueella, jonka ainoa historianlehti liittyy teollisuuteen ja vanhaan satamaan? Uudessa talossa, jossa ei vahingossakaan voi olla sitä vanhan talon tunnelmaa, joka on aiemmissa asunnoissani ollut hyvinkin tärkeä osa kotia?
 |
| Kalasatama on vanhoja voimaloita lukuunottama kokonaisuudessaan 2010-luvulla rakennettu. |
Minulle koti on turvapaikka. Tila, jossa voi vain olla. Rauhassa, katseilta suojassa, mutta silti lähellä kaikkea. Latautumassa, rauhoittumassa.
Vain aika näyttää.
0 kommenttia :
Lähetä kommentti