Ensin se oli vain kaunis, laulava kieli. Sitten pääsin sinne ensimmäisen kerran, tuohon ihmeellisen ihanaan paikkaan. Myöhemmin tuli toinen matka, kolmas, neljäs. Lopulta ei yksi uusi matka enää riittänyt, vaan piti jäädä kokonaiseksi vuodeksi. Nyttemmin olen luonut itselleni pakon päästä sinne vähintään kerran vuodessa. Jos ei ihan oikeasti, niin ainakin sitten omassa mielessäni. Ja aina, kun suunnittelen jotain kohtaa uudessa talossamme, suljen silmät ja käyn siellä, ihan vaan vilkaisemassa.
On nimittäin yksi paikka, jota en koskaan lakkaa hehkuttamasta. Italia.
Tähän kohtaan liittyy taloprojektimme suurin ristiriita, jonka kanssa olen kamppaillut hankkeen ensimetreiltä asti. Rakastan nimittäin vanhoja taloja. Sitä tunnelmaa, joka liittyy natiseviin lattioihin ja piilosta kaivettuihin tiiliseiniin. Tunnelmallisiin patioihin ja pinkkikukkaisiin köynnöksiin. Yksi lempipaikoistani tässä maailmassa löytyy Roomasta, maailman suurimmasta ulkoilmamuseosta, jossa ihmiset asuvat ja elävät tavallista perhe-elämää satoja, jopa tuhat vuotta vanhoissa taloissa ikäänkuin se olisi maailman suurin itsestäänselvyys. Kaupungissa, jossa historia on läsnä joka kadunkulmassa.
Kaksi viikkoa sitten palasin taas yhdeltä niistä matkoista. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli italialainen kivitalo. Oli puutarha, jossa kukkapenkit ovat laventelia ja rosmariinia. Jossa aurinkopaneelit ovat arkipäivää. Viini kasvaa yhdellä kukkulalla, auringonkukat toisella. Jossa illat täyttyvät sirkkojen sirityksestä, kaskain lurituksista.
Se ristiriita. Että tässä rakennetaan kovalla tohinalla modernia betonimöhkälettä, josta jonkun kuulin tekevän vertausta niinkin hehkeään paikkaan kuin Itä-Saksa. Uudisrakennusta uuden asuinalueen reunalle. Kaupunginosaan, jossa mikään kohta ei ole yli 10 vuotta vanha.
Kun välillä se vaan vähän mietityttää. Että jos kerran vanha niin miellyttää, niin kuka ihme päätti lähteä rakentamaan jotain ihan uutta. Iso kysymysmerkki siinä seisoo, ei muuta.
Onneksi tässä samaan aikaan kuulen mieheltäni, että työmaalla jotain kuitenkin tapahtuu. Seiniä nousee, kattoa rakennetaan. Itse ehdin tapahtumapaikalle harvakseltaan. Oma päivittäinen liikenne kulkee pohjois-etelä -suunnassa. Ja sekin tapahtuu alle 100 senttisen seurassa. Kalasatama on koukkaus, joka ei ihan joka päivä onnistu.
No mutta, jos se vanha sitten lakkaisikin tuntumasta ihanalta ja romanttiselta jos se olisi arkipäivää, realismi astuisi mukaan ja kaikki taika katoaisi.. Ehkä on parempi pitää unelmat unelmina ja todellisuus erillään :) mielenkiinnolla odotan betonimöhkäleen valmistumista!
VastaaPoista