Pari vuotta sitten teimme lomamatkan Balille. Nykyajan matkailun hengessä emme valinneet asumukseksemme perinteistä hotellimajoitusta, vaan asuimme itävaltalaisen, entisen hipin omistamassa, paikalliseen tyyliin rakennetussa villassa.

Balilaiseen tyyliin rakennettu ei tässä tapauksessa tarkoittanut vain ihanan tummia huonekaluja, vaan sitä, että asunto oli avoin, open house. Koko tonttia ympäröi yli kolme metriä korkea muuri. Asuinhuoneet olivat käytännössä ulkona, ainoana erotuksena varsinaiseen piha-alueeseen oli katto. Seiniä tilojen välissä ei ollut. Keittiöstä oli esteetön kulku uima-altaalle.

Keittiöstä ja olohuoneesta yksi porrasaskelma laskeutumalla siirryttiin uima-altaalle.

Makuuhuoneet pystyi sulkemaan ovien taakse ylhäältä alas laskettavalla bambuverholla. Tässä tapauksessa tosin sekin näytti johtuvan lähinnä tarpeesta sulkea maailman vaarallisimpiin eläimiin kuuluvat hyttyset makuutilojen ulkopuolelle. Vaikka Balilla ei malariaa ollutkaan (vain dengue-kuumetta), eivät hyttyset makuutiloissa ollut mikään toivottu vieras.

Ihastuimme ikihyviksi eri tilojen yhtenäisyyteen ja avaruuteen. Toinen elementti, jonka olisimme mieluusti tuoneet matkamuistona mukanamme oli ulkosuihku.

Ulkosuihku löytyi tolpan takaa.

Nyt kun olemme talomme rakentamisen loppusuoralla Balin muistot tulevat aina välillä mieleemme. Voi kunpa voisimme toteuttaa ulkosuihkun, tai ainakin avata asuntomme ulkoilmalle edes niinä muutamina lämpiminä päivinä, joita kesäämme suodaan!

Entä näiden haaveiden toteutus? Ulkosuihkun voisi meilläkin toteuttaa sijoittamalla tuloveden pihalle ja varustamalla suihkutilan luonnonkivillä ja kauniilla kivimuodostelmilla. Mutta entä se open house? Eiköhän se onnistuisi hyvinkin helposti vain suunnittelemalla mahdollisimman suuret liukuovet sisä- ja ulkotilojen välille? Se olikin suunnitelmamme, kunnes Kalasataman tuulet vaikuttivat rakennesuunnittelijan välityksellä liukuoviemme kokoon. Liukuovien jättämää aukkoa jouduttiin varsin merkittävästi pienentämään. Kyllähän siitä edelleenkin pihalle pääsee, mutta ei se vaan ole Bali.

Liukuovea pienennettiin tuulikuormasta johtuen kolmesta metristä kahteen.

Siinä missä Balilla talo yksinkertaisesti vain rakennetaan suunnitelmien mukaan liukuovineen kaikkineen, meillä Suomessa rakennusmääräykset asettavat jokseenkin paljon rajoitteita ja etenkin turvallisuuteen liittyviä vaatimuksia esimerkiksi rakenteiden suunnittelulle. Ja hyvä niin. Meillähän on tämä meidän oma ilmastomme. Elämä ei ole yhtä kesää. On myös syksy, talvi ja kevät. Niitä kun ei Balilla tunneta.

Kuin perusteluna pohdinnoillemme, pääsimme toteamaan eräässä kotimaisessa majoituskohteessa kesällä omin silmin, mihin rakenteiden pieleen mennyt suunnittelu pahimmillaan johtaa. Majoituimme ihanassa, italialaiseen tyyliin rakennetussa majatalossa eräällä pikkupaikkakunnalla. Suihkussa käynnin jälkeen ihmettelin, kun kylpyhuoneessa ei ollut ollenkaan kaatoa, vaan vesi jäi lammikoksi keskelle kylpyhuoneen lattiaa. Hetken mietittyäni tajusin, että kyllähän siinä kaato oli, mutta se oli seinän vieressä olevasta viemäristä poispäin. Syyksi ymmärsin pian, että tämä vanhan näköiseksi rakennetun uudisrakennuksen perustukset eivät olleet kestäneet, minkä seurauksena kylpyhuoneen lattia oli vajonnut hyvinkin kriittisellä tavalla. Oli vain ajan kysymys, milloin taloon tulisi vesivauriosta pahempiakin vaurioita. Aika selvältä näytti, ettei tuohon taloon ainakaan Helsingin rakennusvalvonta ollut saanut laitettua näppejään peliin.

Kaikkea ei vaan voi rakentaa niin kuin Balilla.

Ensin se oli vain kaunis, laulava kieli. Sitten pääsin sinne ensimmäisen kerran, tuohon ihmeellisen ihanaan paikkaan. Myöhemmin tuli toinen matka, kolmas, neljäs. Lopulta ei yksi uusi matka enää riittänyt, vaan piti jäädä kokonaiseksi vuodeksi. Nyttemmin olen luonut itselleni pakon päästä sinne vähintään kerran vuodessa. Jos ei ihan oikeasti, niin ainakin sitten omassa mielessäni. Ja aina, kun suunnittelen jotain kohtaa uudessa talossamme, suljen silmät ja käyn siellä, ihan vaan vilkaisemassa.

On nimittäin yksi paikka, jota en koskaan lakkaa hehkuttamasta. Italia.

Tähän kohtaan liittyy taloprojektimme suurin ristiriita, jonka kanssa olen kamppaillut hankkeen ensimetreiltä asti. Rakastan nimittäin vanhoja taloja. Sitä tunnelmaa, joka liittyy natiseviin lattioihin ja piilosta kaivettuihin tiiliseiniin. Tunnelmallisiin patioihin ja pinkkikukkaisiin köynnöksiin. Yksi lempipaikoistani tässä maailmassa löytyy Roomasta, maailman suurimmasta ulkoilmamuseosta, jossa ihmiset asuvat ja elävät tavallista perhe-elämää satoja, jopa tuhat vuotta vanhoissa taloissa ikäänkuin se olisi maailman suurin itsestäänselvyys. Kaupungissa, jossa historia on läsnä joka kadunkulmassa.

Kaksi viikkoa sitten palasin taas yhdeltä niistä matkoista. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli italialainen kivitalo. Oli puutarha, jossa kukkapenkit ovat laventelia ja rosmariinia. Jossa aurinkopaneelit ovat arkipäivää. Viini kasvaa yhdellä kukkulalla, auringonkukat toisella. Jossa illat täyttyvät sirkkojen sirityksestä, kaskain lurituksista.

Se ristiriita. Että tässä rakennetaan kovalla tohinalla modernia betonimöhkälettä, josta jonkun kuulin tekevän vertausta niinkin hehkeään paikkaan kuin Itä-Saksa. Uudisrakennusta uuden asuinalueen reunalle. Kaupunginosaan, jossa mikään kohta ei ole yli 10 vuotta vanha.

Kun välillä se vaan vähän mietityttää. Että jos kerran vanha niin miellyttää, niin kuka ihme päätti lähteä rakentamaan jotain ihan uutta. Iso kysymysmerkki siinä seisoo, ei muuta.

Onneksi tässä samaan aikaan kuulen mieheltäni, että työmaalla jotain kuitenkin tapahtuu. Seiniä nousee, kattoa rakennetaan. Itse ehdin tapahtumapaikalle harvakseltaan. Oma päivittäinen liikenne kulkee pohjois-etelä -suunnassa. Ja sekin tapahtuu alle 100 senttisen seurassa. Kalasatama on koukkaus, joka ei ihan joka päivä onnistu.