Jännä juttu. Olen lukuisia kertoja istuutunut tietokoneen ääreen kirjoittelemaan talohankkeestamme. Joka kerta kuitenkin kirjoitus on jäänyt kesken, ehkä kuvat eivät tyydyttäneet tai muuten vaan kirjoitus jäi viimeisteltäväksi seuraavana päivänä tai sitä seuraavana. Ei, etteikö tekstiä tulisi tai kuvia olisi vaikka millä mitalla. Mutta kun ei.

Ihmettelin asiaa pitkän tovin, kunnes pari päivää sitten keksin syyn. Muuton myötä tapahtui suuri muutos. Siinä missä aikaisemmin kirjoittelin hankkeesta erilaisine rakennusvaiheineen, on tuo työmaa nyt muuttunut kodiksemme. Tuntuu aivan erilaiselta laittaa kuvia omasta makuuhuoheesta kuin kertopuista ja betoniseinistä. Halu kirjoittaa ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään, joten tämän tiedostaen laitan uutta yritystä kehiin.

Juuri nyt olen lopen kyllästynyt vastaamaan hankkeestamme kiinnostuneiden kysymyksiin aina vaan samoilla nuoteilla, viikosta ja kuukaudesta toiseen. "Juu, ei ole ihan vielä valmista. Vielä on yksi tai kaksi pienen pientä vaihetta jäljellä. Kyllä tästä kohta valmista tulee." Näinhän se toki onkin, mutta kyllä odottavan aika vaan on pitkä. Tähän verrattuna ei perinteinen yhdeksän kuukauden odotus tuntunut missään.

Tätä kirjoittaessa julkisivupellitykset kuuluvat jostain talon seinien ulkopuolelta. Käynnissä ovat myös kadun puolen muurien rakennustyöt, hankkeen yhteisistä töistä viimeisiä. Takapihan muurit ovat muutaman viikon jo olleet pystyssä. Sisätiloissa teemme päivien ja iltojen ratoksi pieniä viimeistelytöitä. Silikonit ovat pikkuhiljaa löytäneet tiensä paikoilleen, matot lattiaan, verhot ikkunoihin. Betoniseinissä on vielä pientä viimeisteltävää, lastenhuoneiden huonekalut odottavat uutta maalipintaansa, parvet tekijäänsä jne. Kotiäidin viikot ovat täyttyneet erilaisista vauvaliitännäisistä askareista, eikä aikaa näille viilauksille oikein ole jäänyt. Mutta mikä kiire tässä edes on, valmiissa maailmassa?

Nyt tuo viisikuinen neiti vetää sikeitä ulkoilmassa, joten vielä ehtii laittaa muutaman kuvan  hankkeestamme viime kuukausien ajalta. Valmiilta näyttää monilta osin, mutta paljon pieniä yksityiskohtia on vielä kesken.

Aiemmista rakennusprojekteista on muistissa monikin asia, mutta tällä hetkellä yksi päällimmäisistä on se, miten nopeasti viimeistelyvaiheet etenevät. Ensin tehdään hommia kovalla tohinalla kuukausitolkulla ja tuntuu, ettei mitään edistystä oikein tapahdu. Ja sitten yhtäkkiä koko homma onkin pari viikossa paketissa.

Ihan valmis talomme ei ole. Ulkopuolelta näyttää vielä hyvinkin keskeneräiseltä. Ikkunoista puuttuu osa ikkunakarmeista, myös betonisaumojen viimeistelyt ovat tekemättä. Pihat, parveke ja terassit vaativat myös viimeistelyä. Sisätöissä on viimeisen viikon aikana kuitenkin edetty kiitettävää tahtia. Keittiössä asennetaan kodinkoneita. Maalaustöissä on päästy osin jo pintamaalikerroksiin asti. Ja kiintokalusteetkin alkavat pikkuhiljaa löytämään paikkojaan asunnon eri tiloissa.

Tehtiin miehen kanssa viime viikonloppuna aikataulutusta viimeisiin vaiheisiin. Jäljellä olevia isompia työvaiheita ovat vielä käynnissä olevien maalaustöiden lisäksi lattian viimeistely, lasien asennus, erilaisten paneloinnit sekä vesi- ja sähkökalusteiden asennukset. Haasteelliseksi aikataulutuksen tekee se, ettei talon 2-4. kerroksissa yli viikon kestävän lattiapintojen käsittelyn aikana voi muuta tehdä. Seuraavien kahden viikon aikana pitäisi 2.-3. kerrokset käytännössä saada ainakin lähes valmiiseen kuntoon. Sitten tehdäänkin viikko vain ensimmäistä kerrosta.

Tässä muutama kuva viimeisen viikon ajalta.

Aikamoiset neljä viikkoa on tässä takana. Blogin kirjoittaminen on jäänyt kaikessa touhussa vähän vähemmälle, kun työsopimuksia on tehty ja asuntoa myyty. Nyt olen kuitenkin aloittanut uudessa työssä, ja asunnosta hyväksyttiin ostotarjous viikko sitten.

Haikeus on vanhan asuntomme myymisestä on suuri, varsinkin kun uusi kotimme vaatii vielä hieman viimeistelyä. Tai no, kunhan sen katon nyt ensin saisi pään päälle... Muutto tilapäisasuntoon on joka tapauksessa edessä kesäkuun aikana. Tilapäisasunnoksi tosin saa tällä kertaa kelvata vaaleanvihreä, pieni puutalo vanhempieni omakotitalon pihapiirissä Helsingin ja Espoon rajamaastossa. Ja kyllähän se kelpaa. Olen alkanut jo unelmoida omasta grillistä ja rauhallisista illoista pienellä terassilla ja vehreällä takapihalla.

Olen aiemmin valaissut rakentamistilannetta Kalasataman työmaalla. Siihen elämässämme tapahtuneet muutokset eivät tuo kovinkaan suurta muutosta. Odotamme yhteisen vaiheen valmistumista, ja vasta sen jälkeen siirrymme toden teolla sisätiloihin. Matkan varrella on tullut niin paljon yllätyksiä, että katsomme ihan rauhassa yllätykset loppuun, pidämme pienen tuumaustaon, minkä jälkeen aloitamme toden teolla sisätilojen rakennustyöt.

Sitä ennen mieheni voi bongata talomme sisätiloista koolaamassa ja levyttämässä. Ja allekirjoittaneen ainakin villoittamassa. Ah, mitä rakentamisen autuutta!

Olipa hieno ilma palata pitkän tauon jälkeen työmaalle. Sairastelut, joulunpyhät ja loma Lapin tuntureilla ovat pitäneet minut kaukana Kalasataman työmaalta. Toivon mukaan tulevat viikot ja kuukaudet mahdollistavat säännöllisemmät vierailut raksalla.

Isoisänsilta näyttää todella kauniilta lumisena talvipäivänä

Jo jonkin aikaa sitten on käynyt selväksi, ettei hankkeen jouluksi kotiin -aikataulu tule pitämään. Monta on ollut mutkaa matkassa, mutta hitaasti hyvää tulee. Tällä viikolla haasteita on aiheuttanut mm. nosturin jäätyminen, mikä on aiheuttanut päänvaivaa ikkunoiden asentajille.

Työmaalla näyttävät hommat etenevän viivästyksistä huolimatta eteenpäin. Valokuvia rakennustöiden etenemisestä sain kuitenkin otettua vähänlaisesti. Talomme on niin hyvin paketissa, ettei sisätilojen kuvaamisesta tule yhtään mitään. Vihreä pressu pitää valon visusti ulkona. Naapurissa on ikkunat pääosin jo asennettu, ja koko talo vaikuttaakin paljon valoisammalta. Toivottavasti mekin saamme pian ikkunat, niin pääsen valottamaan sisätöiden tilannetta.

Viikko alkoi hassusti. Sähköpostiini oli yön aikana tullut postin kuljetusilmoitus kiukaasta. Olimme tilanneet sen asuntomessuilta, ja nyt se sitten oli matkalla työmaalle. Koomiseksi asian tekee se, ettei meillä ole tulevan saunakerroksen ulkoseinätkään pystyssä. Ihmettelen vaan, mihin ihmeen nurkkaan se kiuas siellä työmaalla asetetaan.

Samaan hengenvetoon voin todeta, että jälleen kerran ollaan saavutettu rakennusprojektissa se tietty vaihe. Se vaihe nimittäin, että rakennusprojektin koko todellisuus on iskenyt merituulen lailla vasten kasvoja. Miten ihmeessä olemme taas päätyneet keskelle rakennusprojektia? Taas. Näin ei nimittäin pitänyt käydä enää koskaan.

Suunnittelu on ihanaa. Se toteutus onkin sitten aivan toinen juttu.

Rakennuslupia, valvontaa, raivostuttavia ja vielä raivostuttavampia urakoitsijoita. Se tunne, kun joku koko ajan yrittää vetää välistä. Kun tyypit ei saavu paikalle. Että pitääkö budjetti vai joudutaanko velkavankeuteen? Tässä projektissa meillä on sentään erittäin hyvä projektinjohtaja, mutta silti. Rakennusprojekti kuin rakennusprojekti. Aina on jotain. Ainakin pelko siitä, että kohta tapahtuu jotain peruuttamatonta tai ainakin sellaista, jonka korjaaminen maksaa meille useampia tuhatlappusia.

Toinen ihmetyksen aihe, on kaiken häviäminen muistista kuin dementiapotilaalla ikään. Oli rakennusaika miten kamalaa tahansa, lopussa se kaikki kuitenkin unohtuu. Vähän niinkuin synnytyksen jälkeen. Harvempi sitä synnytyskipuja enää valittelee, kun oman tuhisenvan käärön on syliinsä saanut.

Vertaus kuulostaa ehkä ontuvalta, mutta alla oleva kuva puhukoon puolestaan. Siinä vaiheessa, kun asunto on kauttaaltaan puolimetriä korkean purkujätteen peitossa, on epätoivo aika suuri. Valmiissa, vastaremontoidussa asunnossa taas on aika mahtava asustella.

Nykyinen kotimme ennen remonttia (tai paremminkin sen aikana) ja sen jälkeen 

Tiedän mistä puhun. Olen nimittäin sanonut nuo maagiset sanat jo aika monta kertaa. Ennen nyt käynnissä olevaa taloprojektia olen tehnyt useamman vanhan asunnon remontin. Ensimmäisen asuntoni, varsin huonokuntoisen töölöläisyksiön ostin vuosituhannen vaihteessa, siis yli 15 vuotta sitten. Sittemmin on uusi asunto seurannut toistaan. Kaikkiin asuntoihini olen tehnyt remontin, joko kokonaan itse tai osaksi teettämällä. Alussa remontoitiin vain pintoja.

Kuvissa parin vanhan, remontoimani asunnon tunnelmaa, Töölössä ja Kruununhaassa

Pikkuhiljaa remontit ovat olleet mittavampia. Viimeisimpään kohteeseen tehtiin jo täyssaneeraus. Remontti kesti melkein vuoden. Epätoivon hetkiä oli tuon vuoden aikana enemmän kuin riittämiin. Milloin urakoitsija yritti periä alv:eet kaksinkertaisina (koska niin oli tehty aina), milloin lisätöistä maksua ilman, että niistä oli mitään sovittu. Ja viivästymiset pyrittiin aina, tavalla tai toisella, sälyttämään tilaajan vastuulle. Aliurakoitsijoille ei maksettu mitään ajallaan, tietenkään. Kaiken kukkuraksi olin raskaana, vanha asunto myyty ja kymmenen kuukautta asuttiin vanhempieni piharakennuksessa. Lapsenikin ensimmäinen kotikin löytyi sieltä, pienestä vihreästä talosta, kun, yllätys yllätys, remontti ei valmistunutkaan ihan aikataulussa. 

Saimme tuon viimeisimmän remontin aikana myös todeta suomalaisen rakennusvalvontajärjestelmän mittavuuden ja osin järjettömyyden, jos ei muuten, niin kustannusnäkökulmasta ainakin.

Esimerkki: vesieritystarkastus. Paikalla kolme konsulttia ja minä, viimeisillään raskaana oleva rakennuttaja. Yksi konsulteista liikkui vastaavan työnjohtajan nimikkeellä, toinen taloyhtiön valvojana ja kolmas, niin. Kolmas oli sertifikaatit ja muut prikat hankkinut vesieristystarkastaja, jonka tehtävänä tässä näytelmässä oli mitata vesieristyksen paksuus kahden muun konsultin valvoessa tarkastusta tarkastajan selän takana. Tarkastettavana oli vesieristys, jonka oli tehnyt vesieristyksen tekemiseen oikeuttavan sertifioinnin saanut vesieristäjä-LVI-asentaja-rakentaja. Hyvähän se, että ollaan tarkkoja, mutta hei, ihan oikeasti, oliko ihan välttämätöntä? 

Jokaisen remontin jälkeen olen sanonut, ettei ikinä enää. Että nyt riitti. Niin viimeisimmänkin kohdalla, eikä siitä edes ole kuin 2,5 vuotta. "Ei kun ihan oikeasti, tää on nyt tässä tämä remontointi meidän osaltamme."

Ja sehän oli juuri niin. Koska seuraavaksi olikin vuorossa oman talon rakentaminen. Saa nähdä, palataanko joskus vielä remontoinnin saralle vai ostetaanko seuraava asunto kenties jo valmiina.

Juuri nyt tuntuu siltä kuin rakennusprojekteja olisi joka kulmassa. Eikä pelkästään Kalasatamassa, vaan omassa lähipiirissäkin. Vanhempani juuri rakensivat Helsingissä sijaitsevan omakotitalonsa pihalle talousrakennuksen ja autokatoksen. Mieheni äidillä ja tämän miesystävällä puolestaan on piakkoin valmistumassa talo Turun suunnalla Mynämäessä.

Ja ne, jotka eivät itse rakenna, tekevät pientä pintaremonttia vähän siellä sun täällä. Kuten sisareni mies, joka kesäpuhteenaan puolivahingossa maalasi vanhempieni huvilan Mäntyharjulla.

Mäntyharjun huvila uunituoreessa maalissaan

Omaan perheeseeni rakentaminen on tullut paitsi mieheni niin myös minun lapsuudenkotini tuliaisina, voisi jopa sanoa verenperintönä. Niin paljon sitä on perheessäni harrastettu. Ja nimenomaan harrastettu. Ammattilaisia ei lähipiiristä löydy, ei niin yhtään.

Vanhemmillani on vuosien varrella ollut yhtä sun toista, pientä ja vähän suurempaa rakennusprojektia. Heillä on 1900-luvun alun hirsitalot, toinen maalla ja toinen kaupungissa.

Lapsuudenkotini pihamaalle rakennettiin viime kesänä uusi piharakennus ja autokatos.

Näissä talovanhuksissa on riittänyt vuosien varrella jos jonkilaista remontoitavaa. Olen pienestä asti ollut mukana erilaisissa rakennustöissä. Jo alle kouluikäisenä osasin valtavan määrän mitä kummallisempien työkalujen, ruuvien ja muiden välineiden nimityksiä, jotka olin oppinut ojennellessani isälleni hänen rakennustöissä tarvitsemiaan välineitä. Hohtimet, miljoonapihdit, vatupassi ja kipsilevyruuvi kuuluivat minun, pesunkestävän stadilaistytön, sanavarastoon jo ihan pienestä pitäen.

Nyttemmin oma rakentaminen on pienen lapsen äitinä jäänyt hieman vähemmälle, mutta tarpeen tullen olen edelleen innolla mukana erilaisissa pienissä projekteissa. Kuten muutama viikko sitten maalaamassa räystäslautoja Mynämäen taloprojektissa.

Tässä on pienen räystäslautaprojektin satoa Mynämäessä tänä syksynä. 

Hyvä asia näissä päällekäisissä rakennushankkeissa on mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia erilaisista sisustus- ynnä muista ratkaisuista. Tämä koskee erityisesti Mynämäen taloa. Siellä rakenteilla on hieman isompi talo, yksikerroksinen kivitalo. Tässä ihanassa talossa on esimerkiksi uima-allas, iso sauna ja aivan valtava kodinhoito-/vaatehuone.

Taloprojekti Mynämäessä

Erityisen vaikuttuneita olemme Mynämäen talon isosta saunasta. Materiaalina on sama lämpökäsitelty haapa, joka meillekin on nyt jo toistamiseen tulossa. Saunassa on tunnelmaa luomassa kuituvalot, jotka on sommiteltu tähtikartan mukaan. Omaan saunaamme otamme mallia hienoista, kaareviksi muotoilluista selkänojista, jotka ovat muodoltaan todella ergonomiset. 

Nyt kun talomme kovaa vauhtia rakentuu tontillemme, olen monta kertaa kysynyt itseltäni, miten ihmeessä on tultu tähän pisteeseen. Miten yhtäkkiä olemme rakentamassa taloa, kun vielä puoli vuotta sitten elelimme tyytyväisinä nykyisessä kodissamme? Suunnittelin lähinnä työnhakua ja  tulevia kesälomamatkojamme.

Rakennushankkeeseen lähtömme oli kaikkea muuta kuin tavanomainen. 

Kaikki alkoi eräänä huhtikuisena perjantai-iltana, kun sain vanhalta ystävältäni lyhyen tekstiviestin: "Moi Anna! Mitä kuuluu? Pikainen kysymys: meidän ryhmässä yksi luopuu hankkeesta. Kiinnostusta?"

Joo, hyvää kuuluu. Mutta anteeksi, mistä ihmeen hankkeesta?

Hetken löi tyhjää. Mutta sitten muistin: se talohanke. Se hanke, johon liittyen heistä on tehty juttusarjaa Helsingin Sanomiinkin. Se hullulta kuullostava hanke, joka tarkoittaa talon rakentamista yhdessä muutamien muiden kanssa jonnekin aika lähelle Helsingin keskustaa. Kalasatamako se oli. Ryhmärakennuttamista.

Hetkeäkään epäröimättä, ja mieheltäni mitään kysymättä, ilmoitin heti kiinnostuksestamme. Seuraavaksi selvitin, missä ja mikä se Kalasatama oikein on. Mieleen tuli vain metropysäkki, jolla juuri kukaan ei jää pois. Fiskehamn. Isot kivikasat Itäväylän molemmilla puolella. Niin, Itäväylän. Aivan toisella puolella kaupunkia.

Kartta paljasti, että siinä lähellä on Suvilahti Flow-festivaaleineen ja sirkuksineen, Teurastamo ja vaikka mitä muuta. Mustikkamaa kulman takana. Korkeasaari siinä vieressä. Keskustaankin saattaa jossain vaiheessa päästä raitiovaunulla. Ei paha.

"Rakas, rakennettaisko talo? Ai että mitä??? Joo, mä ilmoitin jo, että ollaan kiinnostuneita."

Mieskin innostui heti. Kyllä! Mielenkiinto kasvoi kasvamistaan sitä mukaan, kun kaivoimme lisää tietoa hankkeesta, alueesta ja sitä koskevista kaupungin suunnitelmista. Ja kävimme katsomassa kuoppaa. Valmiina olevan kerrostalokorttelin yhdellä sivulla olevaa tyhjää kohtaa.

Pian meille valkeni, että kyse on viiden kolmi- tai nelikerroksisen omakotitalon rakentamisesta yhteisenä urakkana näkemäämme kuoppaan, joka on yhteensä vain 650 neliömetrin kokoinen. Meidän osa kuopasta ei ollut kuin 117m2 kokoinen.

Ongelmia tai ainakin aikamoisia haasteita riitti. Näistä ehkä keskeisimpänä se, että rakennustöiden oli määrä alkaa muutaman viikon kuluessa. Muut pariskunnat olivat suunnitelleet taloaan pitkään, osa useiden vuosien ajan. Kiire oli melkoinen. Meidän piti sitoutua heti.

Soitin nykyisen kotimme suunnitelleelle sisustusarkkitehdille, joka suostui suunnittelemaan kotimme sisätilat vaaditussa aikataulussa. Neljä kerrosta, piha, parveke, autotalli, kattoterasseja pari kappaletta. Niin, talosta oli edellisen rakennuttajan käsissä suunniteltu aikamoinen. Hissin kuitenkin tiputimme pois suunnitelmista heti suunnittelun alkuvaiheissa. Ulkoseinien paikkaa ja julkisivua ei enää ollut mahdollista muuttaa. Kerrosalakin oli lukkoonlyöty. Mutta muuten meillä oli suhteellisen vapaat kädet suunnitella tilat haluamaamme muotoon.

Toinen ongelma. Se ihan oikea ongelma. Raha. Oma asunto myymättä. Vain toinen meistä töissä. Ja lainaakin piti taikoa jostain aikamoisella vauhdilla.

Hullua, eikö? Kuitenkin, puoli vuotta tuon tekstiviestin jälkeen olemme mukana projektissa, rakentamassa omakotitaloa Helsingin kantakaupunkiin, meren äärelle, paikkaan, josta on linnuntietä vain pari kilometriä Helsingin keskustaan. Meistä on tullut rakennuttajia. Perustustyöt on tehty. Runkokin jo melkein kasassa. Pian meidän pitäisi jo päästä muuttamaan uuteen kotiimme. Lapsellekin on haettu päiväkotipaikkaa vuoden alussa avautuvasta uudesta päiväkodista. 

Edelleen meillä on oma asunto myymättä. Toinen meistä on edelleen kotona. Ja lainaa niin paljon, että heikkohermoisempaa voisi hirvittää.  

Mutta nyt meillä on hienot suunnitelmat. Ja kova usko tulevaan. Olemme innoissamme, todella innoissamme. Me rakennetaan talo!

Jännityksellä itsekin odotamme, miten tässä käy. Toteutuvatko suunnitelmat? Pitääkö budjetti? Ja jos (tai kun) kaikki menee hyvin, niin ennen kaikkea, tuleeko siitä se unelmiemme talo, jota suurella innolla ja sydämellä olemme lähteneet rakentamaan.

Perheellemme tarjoutui keväällä mahdollisuus lähteä rakentamaan taloa uudelle asuinalueelle Helsingin Kalasatamaan. 

Kysymyksessä on Fiskarin Bryga -nimellä kulkeva ryhmärakentamishanke, jossa viisi pariskuntaa rakentaa yhteisenä hankkeena kukin oman townhouse-tyyppisen pientalonsa vierekkäisille tonteille, Mustikkamaalle rakenteilla olevan sillan kupeeseen.

Hankkeen pääsuunnittelijan, arkkitehti Katja Maununahon havainnekuva viiden talon kokonaisuudesta.

Liityimme hankkeeseen suunnittelun aivan loppuvaiheessa. Sitä ennen oli paljon ehtinyt jo tapahtua. Kaikki oli alkanut arkkitehtikilpailusta, jonka alkuperäinen ryhmä arkkitehti Katja Maununahon johdolla voitti loppuvuonna 2012. Melkein kaikki ryhmäläiset ovat sittemmin vaihtuneet, mutta hanke on porskuttanut eteenpäin aina vain uusien ryhmäläisten voimin. Matkan varrella on neuvotteluita käyty sekä kaupungin kanssa että ryhmän jäsenten kesken. Sopimuksia on laadittu kasapäin, kustannuslaskelmia tehty ja luonnoksiakin laadittu kymmenittäin tai jopa sadoittain. Suunnitelmat ovat matkan varrella tarkentuneet ja rakennuslupahakemukset lopulta loppuvuonna 2014 jätetty. Nykyinen projektinjohtaja hankkeeseen valittiin syksyllä 2014.

Lähes kolme vuotta hankkeen alkamisen jälkeen saimme mahdollisuuden liittyä ryhmään huhtikuussa 2015, yhden ryhmäläisen luovuttua hankkeesta. Tarjolla oli rakennus- ja vuokraoikeus yhteen muodostetuista tonteista, jolla on kokoa 117 neliötä. Liittyessämme projektiin oli rakennuslupa jo myönnetty, suunnitelmat muutenkin lähes toteutusvalmiit, ja rakennustöiden oli määrä alkaa muutaman viikon sisään toukokuussa 2015. Meille kuitenkin vakuutettiin, että pystyisimme vielä muokkaamaan suunnitelmat haluamaamme muotoon - kunhan vain toimisimme todella nopeasti.

Ryhdyimme tuumasta toimeen. Lunastimme osuuden itsellemme, otimme yhteyttä edellisen asuntomme suunnitelleeseen sisustusarkkitehtiin - ja isot pyörät lähtivät pyörimään. Kun rakennustyöt juhannuksen jälkeen alkoivat, suunnitelmamme olivat edenneet jo pitkälle. Paljon suunnittelua on vieläkin tekemättä, mutta varsin pitkälle on kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana kuitenkin jo päästy. Kova on edelleenkin kiire. Taloon on tarkoitus muuttaa vielä tämä vuoden puolella.

Blogissa on tarkoitus paitsi esitellä tulevan kotimme suunnittelua ja rakennusprojektin etenemistä, myös jakaa kokemuksia hankkeen monista erityispiirteistä kiinnostuneille. Talohankkeemme on monella tavalla erityislaatuinen. Sitä se on jo rakennuspaikan sijainnin johdosta. Talolta on linnuntietä Helsingin päärautatieasemalle vain kahden kilometrin matka. Omakotitalon rakentaminen näin lähelle maan pääkaupungin keskustaa on millä tahansa mittapuulla mitattuna ainutlaatuista.

Sijainnin lisäksi hankkeesta tekee mielenkiintoisen suunnittelun vapaus, joka tämän tyyppisiltä kohteilta yleensä puuttuu. Rakennusprojekti on siinä määrin mittava, ettei tavallisella omakotirakentajalla olisi siihen yksin mitään mahdollisuutta. Rakennuttajaliikkeiden rakentamien talojen osalta tulevien asukkaiden mahdollisuus vaikuttaa suunnitteluun on kuitenkin yleensä hyvin rajallinen. Ryhmärakentaminen mahdollistaa suunnittelun vapauden hankkeessa, jonka toteuttaminen muutoin olisi ainakin meille ollut täysin mahdotonta. Talojen tulevilla asukkailla on ollut lähes vapaat kädet suunnitella tulevan kotinsa juuri sellaiseksi kuin haluavat. Näin on ollut hyvin pitkälti myös meidän talomme osalta, vaikka tulimme projektiin mukaan vasta viime keväänä. Voi sanoa, että vain budjetti on ollut rajana.

Hankkeen tuloksena syntyy viiden uniikin pientalon kokonaisuus. Julkisivun näennäisestä yhtenäisyydestä huolimatta jokainen yksittäisistä taloista tulee olemaan omanlaisensa. Yhdistävinä piirteinä taloilla on rungon materiaali betoni, joka on hyvin voimakkaasti läsnä myös kaikkien talojen sisäpinnoilla, huonekorkeus, joka on märkätiloja lukuunottamatta kauttaaltaan yli kolme metriä sekä tilojen perusratkaisut autotalleineen, pihoineen, parvekkeineen ja kattoterasseineen. Kuitenkaan edes kerrosluku ei ole kaikissa taloissa sama, vaan kahteen taloista tulee kolme ja kolmeen neljä kerrosta.

Meille rakennettavan B-talon suunnittelun keskeisiä teemoja ovat paitsi suunnittelun ja toteutuksen laadullisesti korkea taso ja kokonaisuus, käytännöllisyys, valintojen ekologisuus, energian omavaraisuus. Suunnitelmiin kuuluu sähkön tuottaminen katolle sijoitettavilla aurinkopaneeleilla sekä käyttöveden lämmittäminen aurinkokeräimillä ja asuntoon sijoitettavalla vesikiertoisella takalla.

Painopiste blogissa on asunnon ja sen ulkotilojen suunnitteluun ja sisustukseen liittyvissä kysymyksissä. Tämän lisäksi aiheina ovat erityisesti energia- ja ympäristökysymykset, suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvät ilmiöt yleensä sekä uuden asuinalueen muodostuminen ja siihen liittyvät odotukset.

Tervetuloa mukaan seuraamaan talohankkeemme etenemistä!

Anna